Viime aikoina olen huomannut menneeni suuntaan joka ei vastaa alkuperäisajatusta valokuvausharrastuksestani. Olen mennyt kauas "kamera kaulaan ja menoksi"- ajattelusta ja saanut itseni kiinni "projektinomaisesta työskentelystä". Ehkä syystä että olen saanut tilaustöitä ja näkemykseni on suuntautunut tietynlaiseksi, en ole enää vaivautunut lähtemään satunnaisotoksien pariin tai lähtenyt etsimään mielenkiintoisia tilanteita oudoista paikoista. Olen ajatellut että suunnitellen ja ennakoiden pystyn vaikuttamaan parhaiten siihen mitä ulosantini voi olla. Siis sitä, miltä "haluan valokuvaukseni näyttävän". Projektinomaisessa työskentelyssäkin voi kuitenkin säilyttää pienen kaaoksen ja ennalta-arvaamattomuuden siemenen.
Haluaisin ajatella valokuvausta ennenkaikkea välineenä itseni kehittämiseen ja jollain tavalla eräänlaisena sieluni kosketuspintana maailmaan. Ilmaisuvälineenä, jonka tuottamaan sisältöön voin vaikuttaa tietyissä määrin. Taustatietona voin kertoa että ennen valokuvausta olen harrastanut musiikin tekemistä puolivakavissani parikymmentä vuotta. Jokainen bändissä soittanut tietää että biisien harjoittelu on kovaa työtä. Täytyy soittaa samat biisit helvetin monta kertaa treenikämpällä saadakseen ne sellaiseen kuosiin että niitä kehtaa mennä esittämään muille. Keikalla tai äänitteellä. Parhaat, ja ehdottomasti mielekkäimmät kerrat kun olen treenikämpällä (tai keikalla) heilunut soittajakavereiden kanssa, ovat kuitenkin olleet ne jolloin säännöt ja toisto on unohdettu. Vedetty muutama kalja ja uppouduttu täydelliseen improvisaatioon. Satunnaisuuteen. Ennalta-arvaamattomiin yhdistelmiin, jotka ovat pahimmillaan hirveitä, parhaimmillaan upeita, kauniita ja nerokkaita. Aivan kuin elämä.
Tämän haluaisin pitää muistisääntönä valokuvauksessakin. Haluaisin löytää elämästä ne halkeamat joiden välistä kurkistavat oudoimmat, kauneimmat ja parantavimmat sattumukset. Katsoessani nyt kuvaushistoriaani ja kuvakirjastoani (tällä hetkellä n. 13000 kuvaa) taaksepäin, mielettömien tai epäsovinnaisten yhtälöiden soveltaminen on yleensä lopputuloksen kannalta ollut hedelmällisintä.
Selvitän tässä vielä hieman, että en tarkoita suinkaan sitä että minkäänlaista säännöstöä ei tulisi olla. Päinvastoin. Silläkin hetkellä kun ne parhaat improvisaatiojamit siellä treenikämpällä ovat syntyneet, jokaisella on ollut tiedossa se mihin ryhdytään ja jokainen soittaja osaa hallita välineensä luodakseen upean lopputuloksen. Enemmänkin kyse on siitä että ei yritetä luoda keinotekoista järjestystä eikä hallita kaaosta (muuttujia), vaan napataan siitä parhaat palat.
Esimerkkinä valokuvauksesta: Olen huomannut että varsinkin miljöitä ja niissä olevia ihmisiä kuvatessa kannattaa aina käydä kohteessa useamman kuin yhden kerran. Ajatellaan tässä esim että käydään kuvauskohteessa maanantaina ja keskiviikkona samalla viikolla eri vuorokauden aikoihin: Maanantaina valo tulee ikkunasta eri suunnasta, ja on aurinkoisempaa. Yksi putkilamppu posahtaa tiistaina joten keskiviikkona se ei ole enää käytössä. Valaistusolosuhteet ovat muuttuneet dramaattisesti. Henkilö A on pukeutunut tummempiin vaatteisiin ja on muutenkin surullisemman näköinen keskiviikkona kuin maanantaina, syistä joita emme voi tietää, mutta joiden seuraukset näemme. Henkilö B:tä ei ole keskiviikkona paikalla ollenkaan ja henkilö C on maanantaina ollut kofeiiniövereissä eikä pysy paikallaan kun taas keskiviikkona poseeraa mielellään.
Näiden muuttujien seuraaminen (ei ymmärtäminen tai niihin vaikuttaminen) olisi siis se asia jota tavoitella. Aivan kuten musiikissa (kts edelle). Minulla dokumentoivana kuvaajana on siihen varaa. Mutta jotta osaisin napata ne parhaat palat, oh man, olen vasta tieni alussa ja onneksi tiedän sen.
Täytyisi siis mennä ja hypätä tähän hulluun kyytiin. Uskaltaa elää ja kuvata. Ei suunnitella etukäteen kaikkea vaan mieluiten kuvata, kuvata ja kuvata. Ottaa elämältä ja maailmalta vastaan se mitä sillä on tarjottavana. Dokumentoida, ikuistaa ja oppia.
-VO-
